Puhe sotiemme veteraanien kirkkopäivän juhlassa 15.9.2013

Te ette turhaan taistelleet,
te ette turhaan kaatuneet,
te saitte suurimman voiton.
Te voititte veljen veljelleen,
te löysitte kansan eksyneen,
te airuet aamunkoiton.

Kunnioitetut veteraanit, veteraanien omaiset, kotirintamalla vastuuta kantaneet. Hyvät kirkkopäivän juhlavieraat!

Näin lausui runoilija Yrjö Jylhä runossaan “Vaienneet voittajat” talvisodan jälkeen. Vuosikymmeniä on keskusteltu siitä, olivatko viime sotamme turhia ja olisiko ne voitu välttää ja mikä niiden merkitys ylipäänsä oli. Yrjö Jylhän yli 70 vuotta vanha vastaus oli tässä. Mielestäni se on edelleenkin paikkansa pitävä.

Hyvät juhlavieraat,

Käsittelen tässä puheessa sodan merkitystä ja veteraanisukupolven jättämää perintöä tähän päivään.

Sota oli ensisijaisesti nuorten ihmisten sotaa. Nuorimmat rintamalla taistelleet olivat noin 18-vuotiaita ja pääosa 20-30 -vuotiaita. Esimerkiksi pysyvästi vammautuneista sotainvalideista yli puolet oli alle 25 -vuotiaita. Sankarihautojen kivistä voimme todeta, että valtaosa kaatuneesta oli nuoria miehiä, oikeastaan poikia. Sota kaataa aina parhaassa iässä olevia.

Sodassa moni menetti lapsensa, moni veljensä, puolisonsa ja isänsä. Sodan jälkeen joka kuudentoista mies oli sotainvalidi, joka seitsemästoista nainen sotaleski ja joka kahdeskymmenesviides lapsi sotaorpo. Sodan jäljet näkyivät.

Sodan aineelliset ja henkiset menetykset olivat valtavat. Oliko tämä kaikki turhaa ja miten tästä selvittiin. Veteraanisukupolven tehtävä on ollut suunnaton.

Sodissa Suomi säilytti itsenäisyytensä. Siitä Suomi taisteli, mutta taisteli oikeastaan enemmästä, taisteli elämästään.

Talvisodassa Suomi taisteli yksin ylivoimaista vihollista vastaan, jonka selkeä tavoite oli vallata maa varsin lyhyessä ajassa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja se oli kansainvälisestikin suuri ihmettelyn aihe. Syntyi talvisodan ihme.

Jatkosodan osalta on enemmän kirjoitettu ja väiteltykin siitä, saiko Suomi torjuntavoiton vai kärsikö kirvelevän tappion. Historiantutkimuksenkin mukaan kesän 1944 suurhyökkäyksen tarkoituksena oli vallata maa noin puolessatoista kuukaudessa. Hyökkäys oli hyvin valmisteltu ja maan valloittamisen ja kenttäarmeijan lyömisen arveltiin onnistuvan hyvin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka armeijallamme olikin suuria vaikeuksia. Suurissa torjuntataisteluissa mm. Tali-Ihantalassa hyökkääjän voimia kulutettiin merkittävästi. Todettakoon, että kesä-heinäkuun taisteluissa 1944 Neuvostoliiton miestappiot olivat yli 80 000 miestä, mikä oli noin kolmannes hyökkäyksen aloitusvahvuudesta, joka oli lähes sama kuin suomalaisten kaatuneiden kokonaismäärä molemmissa sodissa yhteensä.

Suurhyökkäyksen pysähtyminen alun perääntymisen jälkeen oli ihme. Se vaati valtavat ponnistukset. Oli sanamukaisesti tosi kysymyksessä. Kuuluisaksi on tullut eversti Kai Savonjousen tilannetta kuvaava hyytävä puhe joukoille ennen taistelua Ihantalassa. “Tästä ei sitten peräännytä, ei nimittäin voida. Siellä ovat seuraavana linjassa äitimme, siskomme, lapsemme, vanhempamme, koko avoin Suomen sydän. Tähän kuollaan. Minä olen tullut tänne kuolemaan. Juoksut on juostu hyvät veljet. Nyt on aika taas olla suomalainen maanpuolustaja.”

Rintama kesti eikä maata vallattu. Suomi oli ainoa sodassa ollut Manner-Euroopan maa, jota ei vallattu.

Miksi Suomi kesti tämän tilanteen. Koska vietämme kirkkojuhlaa, on erityisesti syytä ottaa yksi näkökulma. Olin vuosituhannen vaihteen tienoilla tässä lähellä olevan Ylikylän koulun laajennuksen vihkiäisjuhlassa. Siellä entisen oppilaan tervehdyksen esitti kouluneuvos Juhani Lassila. Hän kertoi muistoja sotavuosien oppilaan näkökulmasta. Hän kertoi, miten Kempeleenkin ohi marssi sotilasosastoja. Erityisesti jäi mieleen, kun opettaja oli sanonut talvisodan aikana: “Lapset muistakaa tekin iltarukouksessanne pyytää, että Suomi selviäisi”. Lassila kertoi, että me lapset muistettiin. Tämän muistamisen merkitys ei ollut vähäinen ja näitä muistajia oli maassamme paljon. Älköön tämä muistaminen lakatko, tänäkään päivänä.

Vuosia sitten, isänmaallisen juhlan jumalanpalvelussaarnassa piispa Olavi Rimpiläinen käsitteli tätä asiaa ja lainasi rintamalla olleen Arvi Hintsalan muistelmakirjassaan esille ottamia Jobin kirjan sanoja: “Tähän asti pitää sinun tuleman, ei edemmäksi: tässä pitää sinun korkiat aaltos asettuman.”

Hyvät juhlavieraat!

Sodasta selviäminen oli ihme. Toinen suuri ihme oli maan jälleenrakentaminen ja taloudellinen nousu.

Keskeinen perusedellytys oli se, että yhteiskuntajärjestelmämme, koko hallintokoneistomme sekä perustuslakimme säilyivät koskemattomina. Tämän merkitystä ei aina muisteta.

On merkillepantavaa, että Suomessa maaliskuussa 1945, jolloin sota Euroopassa oli vielä käynnissä eikä Lapin sotakaan ollut vielä Suomessa päättynyt, meillä oli eduskuntavaalit suunnilleen normaalissa järjestyksessä. Jos sota olisi päätynyt toisin, ei niitä vaaleja eikä myöhemmin monia muitakaan vaaleja olisi ollut. Parlamentarismi alkoi toimia olosuhteisiin katsoen hyvin. Kumousvoimat sidottiin parlamentarismiin. Tämän suurta merkitystä emme aina tule ajatelleeksi.

Ihailtava on ollut se elämän usko ja halu, joka oli sodanjälkeisten vuosien ihmisillä. Sodan runteleman ja köyhdyttämän maa nostaminen hyvinvointivaltioksi on vertaansa vailla oleva saavutus. Sodan jälkeen Suomen elintaso mitattuna BKT/asukas oli noin puolet Ruotsiin verrattuna. Melkoisen nopeasti Suomi saavutti Ruotsin, vaikka Ruotsikin kasvoi.

Kun sota päättyi, monet vaikeudet olivat vielä edessä päin. Siirtolaisten asuttaminen, ja rintamamiesten asuttaminen, jota molempia oli noin 400000, oli vaativa tehtävä. Kaikesta muusta oli varmasti puutetta, mutta ei työn tekemisen tarpeesta, eikä työhaluistakaan. Te rintamalla olleet olitte keskeisessä osassa tässäkin tehtävässä. Teillä jäi nuoruus väliin. Myös monilla sota-ajan lapsilla jäivät lapsuus ja nuoruus väliin.

Sodassa vakavasti vammautunut Jaakko Voipio, myöhemmin professori, kuvasi tuntojaan vuonna 1945 eräässä puheessaan nuorille ikätovereilleen näin:
“Isänmaalla on terve sydän, se elää. Me emme ole viimeiset suomalaiset. Meidän jälkeenne tulevat toiset. He saavat kokea nuoruuden. Meistä riippuu, saavatko he perinnöksi katkeruuden vai tulevaisuuden uskon. Jollemme jaksa voittaa katkeruuttamme vai ajatellen, on meidän mahdollista tukehduttaa se työllä. Tulevaisuus ei vaadi meiltä suuria sanoja eikä se vaadi meitä sadattelemaan ja puimaan nyrkkiä katukokouksissa. Meidän kätemme tarvitaan muualla. Tulevaisuutemme vaatii uhrautuvaa mieltä, työtä ja täysijänteistä ponnistelua. Haudatkaamme työhön katkeruutemme ja epäuskomme. Maamme ei odota pojiltaan katkeruutta vaan uskoa onnellisempaa tulevaisuuteen”.

Hyvät kuulijat!

Näin myös tapahtui, kuten Voipio kuvasi. Kun näitä asioita vertaa tämän päivän tilanteeseen, olosuhteisiin ja mahdollisuuksiin, voi vain ihmetellä sitä elämisen voimaa, joka sodan kokeneilla oli jälleenrakentamisen aikana. Puuttuivat kriisiryhmät ja muut henkisen tuen järjestelmät. Oli kuitenkin selkeä tavoite elämässä, elämä itse.

Me veteraanisukupolven jälkeläiset saamme olla syvästi kiitollisia siitä, että meitä ei kasvatettu vihaan ja itsekkyyteen vaan uskoon parempaan tulevaisuuteen, työhön, omaan vastuuseen ja toisista välittämiseen.

Tästä veteraanisukupolven vastuullisesta asenteesta olisi paljon oppimista nykypäivän tilanteeseen. Jos yli kuusikymmentä vuotta sitten ei olisi kannettu vastuuta itsestä ja toisista ja yhteisistä asioista, ei Suomi olisi noussut. Hyvinvointiyhteiskunnan rakennuspuut olivat vasta syntymässä. Siinä suuressa murrosvaiheessa ja taloudellisten haasteiden keskellä, jossa nyt elämme, me tarvitsemme työtä, työhalua, välittämistä, vastuuntuntoa, yhteistyötä, joustamista ja sosiaalista mielenlaatua.

Hyvät kuulijat

Alati muuttuvassa maailmassa meidän on huolehdittava hyvinvointiyhteiskunnastamme, puolustuskyvystämme ja puolustustahdostamme joka päivä.

Suomen nykyinen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen toimintalinja on selkeä. Lähtökohtana on uskottava ulkopolitiikka, jota sotilaallinen maanpuolustus tukee. Puolustusvoimien ydintehtävänä on puolustaa Suomea hyökkäystä tai sen uhkaa vastaan.

Uskottavalla kansallisella puolustuskyvyllä pyrimme ennakolta ehkäisemään turvallisuusuhkien syntymistä Suomea kohtaan. Puolustuskykymme perustana on yleinen asevelvollisuus, jonka suorittaa noin 80 prosenttia ikäluokasta, ja koko maan kattava alueellinen puolustus. Mikä tärkeintä, linjallamme on edelleen kansalaisten vahva ja vakaa tuki.

Todellisuutta on, että meidän on puolustettava maatamme ensisijaisesti itse riippumatta siitä, olemmeko sotilaallisesti liittoutumattomia vai emme. Puolustuskyvystä ei siis ole varaa tinkiä missään olosuhteissa. Uskottavasti järjestettyä maanpuolustusta voidaankin pitää yhtenä itsenäisen kansakunnan tunnusmerkeistä.

Tämän päivän turvallisuusuhat eivät noudattele valtioiden rajoja. Siksi kansainvälinen yhteistyö on Suomelle tärkeää myös turvallisuus- ja puolustuspolitiikankin kannalta. Muun muassa suomalaisella rauhanturvatoiminnalla on yli puolivuosisatainen kunniakas historia. Osallistumme myös aktiivisesti Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämiseen.

Tiivis kansainvälinen yhteistyö onkin paras tapa ehkäistä kriisejä ja kohentaa omaa turvallisuuttamme. Demokraattinen päätöksentekojärjestelmä, kansainvälinen yhteistyö ja toimiva ulkopolitiikka auttavat kansakuntia ymmärtämään toisiaan sekä ratkaisemaan syntyneitä erimielisyyksiä rauhanomaisesti. Kuten tänä päivänä voimme huomata, niin sotia ja mellakoita esiintyy alueilla, joilta puuttuvat nämä mekanismit.

Kaiken kaikkiaan Suomen turvallisuuspoliittinen asema on varsin vahva. Meillä on hyvät suhteet niin naapureihin kuin kauemmaksikin.

Turvallisuus ei kuitenkaan synny itsestään. Sen eteen on tehtävä jatkuvasti työtä niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Samalla kun aineellinen hyvinvointimme on kasvanut, niin on olemassa huolestuttavia merkkejä sisäisen turvallisuuden uhkien lisääntymisestä, joista mainittakoon syrjäytyminen, alkoholin ja päihteiden käytön sekä väkivallan lisääntyminen, järjestäytyneen rikollisuuden kasvu sekä kansainvälinen terrorismi.

Siksi meillä kotimaassa on ponnisteltava eriarvoistumisen kasvua vastaan. Se ei onnistu yksin politiikan toimenpiteillä, vaan jokaisen yksilönä sekä yhteisön jäsenenä on myös kannettava vastuuta itsestään, läheisistään ja omasta elinympäristöstään. Se edellyttää yhteisöllisyyden ja yksilön itseauttamiskyvyn vahvistumista.

On myös tärkeää, että osaamme kunnioittaa ja vaalia saavutuksiamme. Kaikkine puutteineenkin edustukselliseen demokratiaan perustuvaa kansanvaltaista hallintojärjestelmää parempaa järjestelmää ei ole vielä keksitty, vaikka historian kuluessa on kokeiltu toisenlaisiakin hallintomalleja. Tämä on syytä pitää selkeästi mielessä, kun suuria uudistuksia valmistellaan sekä’ keskushallintoon että alue- ja paikallishallintoon.

Vielä tänä päivänäkin hyvin monessa maassa jopa taistellaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, monipuoluejärjestelmän sekä demokratian puolesta. Ehkä pidämme demokratiaa itsestäänselvyytenä emmekä enää osaa antaa olemassa oleville asioille niille kuuluvaa arvoa.

Vahvuudestamme kansakuntana kertoo myös se, miten me kohtelemme sitä sukupolvea, joka vaikeissa olosuhteissa on luonut hyvinvointimme perustan. Veteraanipolitiikalla on oltava erityinen asema yhteiskunnassamme.

Hyvät kuulijat

Nopeasti muuttuvissa olosuhteissa sopii hyvin muistuttaa mieliimme pysyvistä, kestävistä periaatteista, kivijalka-asioista. Meillä on yhteiskunnassamme hyvä kivijalka eikä sen saisi antaa murentua. Tässä mielessä lainaan lopuksi kolmen edesmenneen presidenttimme linjanvetoja.

Suomen marsalkka Mannerheim halusi eräänlaisena testamenttinaan korostaa yksimielisyyden ja yhteisvastuun merkitystä. Hän kirjoitti muistelmiensa lopussa. “Se opetus, minkä ennen kaikkea tahtoisin painaa tulevan sukupolven tietoisuuteen on tämä: Eripuraisuus omissa riveissä iskee tuhoisammin kuin vihamiehen miekka ja sisäiset riidat aukaisevat ovat ulkoa tulevalle tungettelijalle… Jos me pysymme uskollisina itsellemme ja kaikissa kohtalon vaiheissa yksimielisesti ja järkkymättä pidämme kiinni niistä arvoista, jotka ovat olleet tähän päivään asti Suomen vapauden perustuksena, – isiltä peritystä uskosta, isänmaanrakkaudesta, päättäväisestä ja uhrivalmiista puolustustahdosta -, niin Suomen kansa voi lujasti katsoa tulevaisuuteen.”

Millaisena säilyvät kansamme ja yhteiskuntamme voimakkaasti muuttuvassa, globalisoituvassa maailmassa ja arvojen myllerryksessä. Omat arvomme ovat tässä tilanteessa erityisen tärkeitä. Kun vanha J.K. Paasikivi jätti presidentin tehtävät maaliskuussa 1956, käsitteli hän tätä asiaa viimeisessä puheessaan hyvin ajankohtaisella tavalla. Hän sanoi puheensa lopuksi testamentin tapaan: “Miten ulkonaiset olot ja maailman tapaukset kohtaloihin vaikuttavatkaan, kansan ja varsinkin pienen kansan tulevaisuus riippuu viime kädessä sen siveellisestä ja henkisestä voimasta, sen uskollisuudesta itseänsä, omia ihanteitaan, omia kansallisen elämänsä perusarvoja kohtaa. Ilman näitä henkisiä voimia kansa ei voi pysyä pystyssä. Luotan siihen, että Suomen kansassa on näitä siveellisiä voimia. Lopetan tämän puheeni samalla tavalla kuin kuusi vuotta sitten aloittaessani tätä virkakautta Runebergin Vänrikki Stoolin Vanhan krenatöörin sanoihin: Jumala synnyinmaata siunatkoon.”

Presidentti Kekkoselle ei tullut tilaisuutta esittää jäähyväispuhetta, mutta tähän sopii hyvin liittää se, mitä hän sanoi virkaanastujaispuheessaan samassa tilaisuudessa kuin Paasikivi. Hän sanoi mm.: “Sille lujalle perustalle uutta uskollisesti rakentaen, minkä menneet sukupolvet ovat pystyttäneet, voimme luoda rakkaasta isänmaastamme meille kaikille yhteisen kodin, jossa kaukaisemmankin korven asukas tuntee olevansa täysiarvoinen kansalainen ja tasa-arvoinen toisten rinnalla Tämä on saavutettavissa, kun toimiamme ohjaa horjumaton isänmaanrakkaus ja oikeamielisyys ja kun yhteisvastuun tunto pitää mielemme alttiina niitä lähimmäisiämme kohtaan, jotka elävät varjon puolella”.

Hyvät kuulijat

Me saamme rakentaa yhteiskuntaamme hyvän perinnön pohjalle.

Kun ajattelemme saamamme perintöä ja isänmaamme vaiheita sodan aikana ja sen jälkeen, voimme yhtyä erään veteraanin sanoihin. ”Suomi tahtoi elää ja tälle tahtomiselle Jumala antoi siunauksensa”.

Comments are closed.